On aamu ja perhe herää. Kukaan ei puhu kenellekään, vaan kaikki tekevät omia rutiinejaan. Aamiaispöydässä kaikki chattailevat sosiaalisessa mediassa tai lukevat nettilehtiä. Jokainen häviää sen jälkeen kuka minnekin. Illalla palataan kotiin; kaikki ovat keskittyneitä sosiaaliseen mediaan, pelaamiseen, ohjelmien katseluun tai lukemiseen. Yhteyttä muihin ei ole eikä edelleenkään puhuta. Rutiinit seuraavat päivästä toiseen. Maailman kauhut, tappamiset ja onnettomuudet eivät kosketa niin kauan kuin oma elämä sujuu suunnitellun mukaisesti.
Hetkittäin joku perheenjäsenistä irrottautuu omasta näennäisen turvallisesta maailmastaan ja tekee jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Hyvin nopeasti tämä menettää hallinnan tunteensa ja alkaa pelätä. Hän ei tiedä mitä tehdä ja kuinka toimia, kun kaikki ei olekaan tiedossa etukäteen. Pelko saa suhteettomat mittasuhteet. Muut perheenjäsenet eivät huomaa toisen pelkoa, vaan keskittyvät edelleen omissa maailmoissaan elämiseen. Pikkuhiljaa kauhut ja pelot alkavat lisääntyä jokaisen perheenjäsenen elämässä.
Edellä kuvattu on tulkintaani Arki ja kauhu –esityksestä, jonka näin Q-Teatterissa 21.3.2018. Esitys oli hyvin monitahoinen, sillä siinä ennaltasuunniteltu elämä, netissä roikkuminen, pelaaminen, kohtaamisten puute ja “mulle on ihan sama” –asenne sekoittuivat mielenkiintoisella tavalla.
Vaikka esitys oli liioiteltu (tai ehkä juuri siksi), oli se taas itselleni varsinainen “halolla päähän” –kokemus. Tunnistin itsessäni jossain määrin lähes kaikki perheen käyttäytymismallit. Kuinka helposti luiskahdankaan vaikkapa Facebookiin tai Netflixiin! Ja mitä enemmän yritän suunnitella elämääni etukäteen, sitä suurempana hämmennyksenä koen poikkeamat ja vastoinkäymiset. Arjessa unohdan välillä kohdata myös läheiseni.
Itselleni hyvä muistutus jälleen siitä, että yhteyttä niin itseen kuin muihin on vahvistettava koko ajan ja on päästettävä irti liiallisista ärsykkeistä ja jumiutuneista ajattelumalleista. Tätä NLP-harjoitusta olen nyt tehnyt 15 vuotta ja se näyttää, kuulostaa ja tuntuu jatkuvan aina vaan.
Onneksi emme ole koskaan valmiita, vaan elämänmittaisella oppimismatkalla. Eli harjoitus saakin jatkua!